Laukkakammo

Teen nyt sitten postauksen siitä laukkakammosta, koska puhun siitä, mutta kukaan ei tiedä mitä mun pään sisällä tapahtuu sen asian kanssa ja päätin julkaista ajatukseni blogissa. Ne jotka eivät tiedä, niin kaikki alkoi tästä: http://emmijadaphnis.blogspot.fi/2012/05/ridaonnettomuus.html

Tuon onnettomuuden jälkeen mietin, että nousenko enää ikinä hevosen selkään ja saatikka laukkaanko enää koskaan. Vastaus on jo selvillä, teen molempaa edelleenkin, mutta helppoa päänsisäistä kamppailua on kyllä molemman asian kanssa käyty ja laukkaamisen kanssa käyn edelleenkin. Uskon, että mitään kammoa laukan suhteen ei olisi tullut, jos oisin päässyt mahdollisimman nopeasti taas laukkaamaan, mutta en päässyt ja sen takia kynnys tätä asiaa kohtaan nousi koko aika.

Palaan vähän ajassa taakseppäin nimittäin ekoihin laukka-askeleisiin onnettomuuden jälkeen, joka tapahtui kuukausi onnettomuuden jälkeen. Ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen laukkasin ekaa kertaa viime kevään vikalla viikolla. Menin Kimillä esteitä ja se sitten innostu vähän ja laukkaili noin 5 askelta yhden radan aikana, mutta se oli ihan toivottua, koska sillon mulla oli niin itsevarma fiilis ja halusin mennä edes pari laukka-askelta ja Kimi toteutti mun toiveen ja silloin luulin, että mä taisin päästä tästä kammosta eroon....niin varmaan...

Tää este mentiin laukassa yli

Ekaa kertaa pääsin kunnolla laukkaamaan heinäkuussa islanninhevosvaelluksella. Siellä kerroin tapahtuneesta, mutta tallin omistaja tunsi mut ja "laittoi" laukkaamaan. Se tapahtui tosi nopeesti. Ravattiin loivaa ylämäkeä ja tämä tallin omistaja katsoi minua ilkikurisesti ja sano, että nyt laukataan... ilman, että mulla ois ollu aikaa kieltäytyä. XD Se teki tosi hyvää, vapauduin pikkuhiljaa ja aloin taas nauttimaan laukkaamisesta, silloin ajattelin, että oon jo pitkällä tän asian suhteen, mutta sitten alkoi lähestyä syksy ja vakkarituntien alkaminen...

Mun uljas laukkaratsu issikkavaelluksella (: Duld ♥

Muistan, kun oltiin rippileirillä ja kavereiden kanssa saunassa ja jotenkin puhuttiin ratsastuksesta ja yht äkkiä aloin vaan purkamaan niille mun laukkapaineita ja itkin sielä. Olin juuri saanut kuulla ryhmän vaihdoksesta joka myös stressasi mua, juuri tämän laukan suhteen, koska oli uudet ihmiset. Ne pari-kolme viikkoa olin todella paniikissa ja ekan ridatunnin koittaessa mulla oli huono olo ja en olis halunnu mennä sinne. Onneksi ekalla viikolla ei laukattu.

Juttelin sitten opettajan (Johannan) kanssa ja kerroin, että en uskalla laukata ja Johanna jotenkin purki mun paineet sanomalla, että sä voit laukata ens viikolla liinassa ja se lupas valita mulle parhaan mahdollisen laukkakaverin. (Joka oli siis Tahvo)
Seuraavan viikon koittaessa en ollut niin hermostunut. Mua vaan jännitti, et miten muut ryhmäläiset suhtautuu muhun, mutta kaikki olivat tosi ymmärtäväisiä ja avuliaita. ♥ Niiden tsemppaus auttoi ihan älyttömästi.

Vikaa kertaa liinassa (;

Sitä seuraavalla viikolla laukkasin ekan "kierroksen" liinassa ja tokalla laukkakerralla irrottauduin jo liinasta ja kaikki meni hyvin, vaikka jännitys laukannostoa kohtaan oli suuri ja uskon, että Tahvokin huomasi sen, koska se meni nätisti, vaikka itse paniikissa roikuin mukana.

Se toi itsevarmuutta ja Tahvo oli kaikista parhain laukkakaveri ja auttoi mut eroon laukkakammosta, ainakin Tahvon kanssa ♥ :3

Videossa näette sellasta laukkaamista missä itse olen vapautunut, en jännitä ja Tahvokin selvästi nauttii. Varmaan parhaita laukkapätkiä Tahvon kanssa (:

Monta viikkoa meni hyvin, kunnes menin Kimillä... siitä alkoi osittainen alamäki. Se meni nimittäin niin kovaa laukkaa kun jaloistaan pääsi ja olin lähellä lentää aidan yli, joten voitte varmaan uskoa, että se toi laukkaamiseen lisää jännitystä.

Sitten pääsin ekaa kertaa Dotin selkään ja se toi mulle uskoa laukkaamista kohtaan, hetkeks. (:

 Sen jälkeen menin Tahvolla leikkitunnilla ja sain kokea kunnon laukkakilpailu-laukkaa ja sekin vaan laski mun kiinnostusta laukkaa kohtaan, aattelin jo, et ei tästä tuu mitään .. Et enks mä ikinä onnistu laukkaamaan ilman, että ois perhosia vatsasssa. Tolloin tuntui jo, että tää laukkakammo on tullut takas ja en pääse tästä koskaan eroon... Olin kieltämättä aikalailla ahdistunut.

Alla kuvia kyseiseltä leikkitunnilta

Tästä leikkitunnista jouluun asti oli onnistumisia ja epäonnistumisia. Menin mm. Lissulla ihan hyvällä menestyksellä. Dotti toi mulle uskoa laukkaamista kohtaan, vaikka muksahtelin siltäkin laukassa. Vaikka olinkin sen leikkitunnin jälkeen luovuttamassa, niin en silti antanut periksi ja taistelin henkisesti laukkaamisen kanssa.

Dotin kanssa mua ei oo ikinä pelottanut nostaa laukkaa, koska se nostaa sen aina niin nätisti. Jos en olisi ennen joulua mennyt niin paljon Dotilla, laukkaamista kohtaan jännitys olisi nyt tuplasti suurempi.

Joululoma ei tehnyt hyvää ja sen jälkeen oli vaikeaa taas nostaa laukkaa. Mun pitäis siis melkein joka viikko päästä laukkaamaan, vaikka en haluiskaan, koska muuten kynnys nousee korkeammaksi.

Palataan nykyhetkeen, ettette aivan pitkästy! (; Tällä hetkellä en puhu enää laukkakammosta vaan ennemminkin jännityksestä laukkaa kohtaan. Laukka on silti lempiaskellajini, mutta haluaisin laukata omilla ehdoilla, enkä odotella ympyrällä omaa laukkavuoroa, koska ne hetket on piinaa. Dotti on oikeastaan tällä hetkellä Tahvon kanssa ainoat joilla uskallan laukata. Pidän molempien laukasta tosi paljon ja vaikka Tahvo kiihdyttelee ja Dotti yrittää heittää välillä mut alas, niin silti en oikeen muilla uskaltaisi laukata. Syy tähän on varmaan se, että Tahvosta ja Dotista tiedän että, kun ne nostaa laukan, niin miten se jatkuu siitä eteenpäin. Tahvo kiihdyttää ja yleensä rauhottuu, kun taas Dotti nostaa laukan rauhallisesti ja saattaa sitten kesken kaiken nähdä kummituksia. Silti mua jännittää aina laukan nosto, mutta rentoudun pikkuhiljaa laukan aikana. Pidän enemmän ympyrällä laukkaamisesta ja sillon ei laukkaa kohtaan ole oikeastaan jännitettä. Suoralla uralla, kun nostaa laukan niin Tahvo kiihdyttelee ja Dotti ehtii kytätä kulmia.

"Laukkajännitys" vaikuttaa mun ratsastukseen ja sen takia en esim. mene ens kesänä leirille. Olen myös hermostunut aina ennen tuntia, kun en tiedä kenen selkään joudun. Uskon, että tulen varmaan aina jännittämään laukkaamista, mutta mitä enemmän laukkaan sitä enemmän se on "siedätyshoitoa". Olen kyllä kasvanut ihmisenä tämän myötä, koska on pitänyt voittaa pelkonsa. Olen myös oikeastaan ylpeä itsestäni, kun olen jaksanut yrittää epäonnistumisista huolimatta, muuten en olisi nyt tässä ja olisin varmaan "ahdistumisen" takia lopettanut laukkaamisen kokonaan sillon syksyllä leikkitunnin ja Kimi jutun jälkeen. (:

Parhain laukkapätkä Kimillä ♥

Yritin saada tästä postauksesta mahdollisimman aidon ja sellaisen, että pystytte samaistumaan muhun tekstiä lukiessanne. (: Tän postauksen tekeminen oli vaikeaa, koska en osannut odottaa, että näitä ajatuksia ei ole helppo pukea sanoiksi. Toivottavasti ymmärsitte ja postaus täytti odotuksenne! ;)